 |
|
|
|
|
KÄMPPÄELÄMÄÄ
|
KÄMPÄLLÄ 1925
|
HIETAJOEN KÄMPÄLLÄ
|
KOKKI
|
KOKKI JA "APULAINEN"
|
TYÖKALUJEN HUOLTO
|
RUOKAILU
|
JOULUNVIETTOA
|
ILTA KÄMPÄLLÄ
|
Olosuhteet savotoilla ja uitoilla olivat kovat; työ oli raskasta ja asunto-olot etenkin alkuvuosina olivat huonot, saatettiin olla yötä tulilla tai maakuopassa kovillakin pakkasilla. Alkuvuosina savottakämppä oli työmaalle rakennettu pieni hirsikämppä, ns. metsäsauna, jonka työporukka itse rakensi työt aloittaessaan.
Asuinolosuhteet kohentuivat, kun 1920-luvun lopulla tuli voimaan ns. kämppälaki, joka velvoitti yhtiöt rakennuttamaan työntekijöille työmaalle asuinpaikan. Aluksi työporukat vastasivat itse myös ruoanvalmistuksesta, joku työryhmän jäsenistä - yleensä hakkuri - toimi kokkina. Kämppäolojen kehittyessä 1930-luvulla yhtiöt alkoivat palkata savottakämpille myös varsinaisia kämppäemäntiä eli kokkeja. Koska työ oli raskasta, oli ruuankin oltava vahvaa ja työpäivä alkoikin yleensä poronkäristyksellä.
Työtä palstoilla tehtiin talvella valoisaan aikaan, pimeä aika meni kämpällä työkaluja kunnostaen, korttia pelaten ja juttuja kertoen. Savotoilla saattoi olla mukana pieniä lapsiakin, joille ei ehkä ollut ketään hoitajaa kotona. Ja lapsista oli myös apua työmailla, kokin apulaisina tai kämpän lämmityksessä. Työmiesten lisäksi savotoilla työskenteli myös työnjohtajia: kymppejä ja ukkoherroja, jotka suunnittelivat ja valvoivat savotan toimintaa. Kämpässä sanottiin olevan kaksi päätä: tylsä pää, jossa asuivat työmiehet ja terävä pää, jossa oli työmaan konttori ja työnjohdon asunto.
1950-luvulla rakennetut kämpät olivat kuin suuria tuotantolaitoksia, neliömäärä asukasta kohden nousi ja viimein työmiehillä oli esimerkiksi omat tilat varusteiden kuivatusta varten.
1960-luvulla, kun työmiehille alettiin järjestää päivittäisiä työmatkakuljetuksia, kämppien käyttö alkoi vähetä. Viimeiset ympärivuotisessa käytössä olleet kämpät toimivat 1980-luvulla.
|
|
| |
